En käy kovin paljon elokuvissa. Itse asiassa käyn todella vähän, paitsi jos joku pyytää. Joskus joku pyytää.

Miksi en käy? En tiedä. Elin 29 vuotta ennen kuin aloin tykästyä edes tv-sarjaformaattiin, mistä sittemmin – viimeisten runsaan puolentoista vuoden ajan – olenkin kovasti pitänyt. Päässäni on tiettyjen populaarikulttuuriviittausten mentävä reikä. Toisilla on päissään paikkakuntien ruotsinkielisten nimien tai nimistön historian mentäviä reikiä. Kolmansien päissä on reikiä esimerkiksi siinä, missä normaalien ihmisten päissä olisi erityyppisiä sieniä.

Tämä merkintä on kuitenkin sikäli ajankohtainen, että tämän virkkeen kohdalla noin 38 minuutin päästä alkaa elokuva, jonka näen elokuvateatterissa. Kerta on tämän vuoden kolmas. En edes tiedä, milloin viimeksi on ollut kalenterivuosi, jonka aikana olisin käynyt kolmasti elokuvateatterissa.

Kyse on Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaaliin sisältyvästä elokuvasta, joka käsittelee Arcade Firen toistaiseksi huonoimman levyn tekemistä. Se on toinen Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaalielokuva, jonka näen.

Ensimmäisen näin 11 vuotta ja 2 päivää sitten Bio Rexissä, jossa sattumoisin tämä tämäniltainenkin elokuva esitetään. Sen silloisen elokuvan nimi oli Football Factory, on tietysti edelleen, ja siinä oli englantilaisia jalkapallohulinoitsijoita ja -kannattajia.

Elokuvan jälkeen menin Pataässään, missä lauloin Blurin kappaleen Country House, vaikken tahtonut mitenkään ehtiä. Säkeistöissä tuli kiire.

Mainokset

Sinä päivänä päätin ostaa esineen. Sellaisen, jolla voi kiinnittää toisiinsa pienemmän näytön sisältävän laitteen ja isomman näytön sisältävän laitteen. Tietokoneen ja television.

Oli alkuilta. Olin astunut ulos lasisesta rakennuksesta. Oli sää. Menin raitiovaunuun.

Esinekauppa sijaitsee kantakaupungin toisella laidalla. Se on esinekauppa, joka sijaitsee kantakaupungin toisella laidalla aivan riippumatta siitä, millä kohtaa kantakaupunkia itse sattuu seisomaan tai istumaan tai muulla tavoin jotain muuta kuin olemaan, koska olla-verbin käyttö tekee tekstistä joskus vähän tylsää.

Harhailin siellä. Ostin esineen. Se maksoi jotain. Seinässä mainostettiin näköalatasannetta. Menin sinne.

Sitten olin siellä. Ei sieltä niin kauas nähnyt kuin joistain muista paikoista, kuten lentokoneesta, mutta näki sieltä pidemmälle kuin joistain muista paikoista, kuten toisesta tai neljännestä kerroksesta. Se oli katto. Tuuli oli kylmä. Vuodenaika oli talvi. Vuorokaudenaika oli ehkä 17.30.

Laskeuduin ja unohdin katon kuukaudeksi, vaikken yleensä koskaan unohda. Lopulta katto palasi päähän, ja samoin katolla olleet ajatukset, ja katolla olleet näyt, ja katolla ollut maailma, ja se maailma oli ihan toinen kuin tämä. Se maailma lakkasi olemasta.

Luin viime viikolla uutisen, jossa kerrottiin, mikä on maailman merkittävin kaupunki. Laskelmassa, jonka oli tehnyt arvostettu laskelmienjulkaisija, otettiin huomioon esimerkiksi taloudellisia asioita, kulttuurillisia asioita, liikenneyhteydellisiä asioita ja asioita, jotka ylipäätään liittyvät kaupungin absoluuttiseen kokoon. Uutisessa kerrottiin, että maailman merkittävin kaupunki on kaupunki, jonka itsekin tiedän isoksi ja jossa juuri nyt istun tuijottamassa parvekkeen oven lasin läpi sateista sisäpihaa, joka on puutarhoin täytetty.

Viimeksi saavuin ulkomailta maailman merkittävimpään kaupunkiin eilen. Istuin kaksikerroksisen linja-auton yläkerran etupenkin lähellä, tarkemmin kuvailtuna ihan heti etupenkin takana. Ulkona oli pimeää. Edessä istui poika, jolla oli urheiluvaatteet ja tyttö, jolla ei. Molemmat pitivät jalkojaan bussin yläkerran etuikkunan – eräänlaisen tuulilasin – ikkunalaudalla ja olivat liikkeissään epäkoordinoituja. Takana istui arviolta kolmen – en uskaltanut kääntyä katsomaan, koska se olisi ollut huomiotaherättävää – amerikkalaista kieltä puhuvan naispuolisen ihmisen joukko, jonka yksi osa perusteli kausibussilippunsa omistamista sillä, että se on hänelle eduksi. Varmaan muitakin perusteluja oli, mutta en välittänyt kuunnella tarkemmin. Uskomattoman useiden ihan bussin edestä punaisia päin kävelleiden jalankulkijoiden ja viime hetkellä pysäkiltä lähtemisen jälkeen punaisiksi vaihtuneiden liikennevalojen ja yksisuuntaiselle ja -kaistaiselle matkustajia jättämään pysähtyneiden henkilöautojen jälkeen olin matkustanut siinä määrin itään, että laskeuduin yläkerrasta ja nousin linja-autosta.

Teki mieli potkia seiniä ja kaikenlaisia jalkakäytävällä sijainneita irto-objekteja. Vajaat kaksi viikkoa aiemmin samalla tiellä samankaltaisessa tilanteessa kävellessä oli tuntunut samalta.

Tämä aiheuttaa levottomuutta. Minä olen aina pitänyt isoista kaupungeista. Minä olen aina pitänyt maailman merkittävimmistä kaupungeista. Viime aikoina olen kuitenkin ikävöinyt maailman merkittävimmästä kaupungista pois.

Ehkä tämä kaikki tarkoittaa vain sitä, että maailman merkittävin kaupunki on sittenkin jokin muu, sellainen, jonka tuttuudessa on jotain rauhoittavaa ja jotain lohduttavaa.

Näkötorni

4.8.2014

Kävin tänään näkötornissa. Lapsena – aina kannattaa kertoa, miltä asiat ovat tuntuneet lapsena – näkötornit tuntuivat jännittäviltä. Tämäkin näkötorni tuntui, ehkä arkisella tavalla jännittävältä tosin.

Lapsena torni sijaitsi ehkä noin kilometrin päässä mummolasta. Nykyään torni sijaitsee samassa paikassa, mummola ei.

Lapsena tornista näki kauemmas, nyt vain kauas, ja sekin saattaa olla liioitellusti sanottu. Näkötorni, vaikkakin pääosin puusta valmistettu, ei nimittäin kasva pituutta toisin kuin näkötornia ympäröivä kokoelma puita eli ”puisto” kasvaa.

Kokoelma koipia puolestaan on ”koivisto”.

Kuten tämän kirjoituksen ensivirkkeessä mainitsin ja tässä virkkeessä ihan just tossa kohta mainitsen, kävin tänään näkötornissa. Se näkötorni oli, ja on, Saarimaan näkötorni Kauhavalla, ja siitä on kovaa vauhtia kehkeytymässä torni, josta näkee melkein pelkästään viereisten puiden latvoja alaviistosta ja tornin juureen pysäköimänsä auton miltei suoraan ylhäältäpäin.

Otin tornin juuressa yhden valokuvan ja huipulla usean. Äimistelin kotvasen. Palasin alas. Ajoin hiekkateitä. Yksi niistä oli erityisen suora ja muuttui lopulta asfalttiseksi.

Minusta näkötornit ovat aina olleet nähtävyyksistä kiehtovimpia, jos nyt nähtävyydet voivat olla kiehtovia, tai näkötornit. Jos nyt mikään voi olla kiehtovaa. Ainakin mainokset ulkomaan televisioissa ovat kiehtovia, nyt kun mietin, mutta ne eivät liity näkötorneihin merkittävästi. Silti vain tykkään katsoa ulkomaan television mainoksia ja selitellä itselleni, kuinka niitä nähdessäni suoritan jollain tapaa etnografista katsantoa. Koska etnografiastahan on ulkomaan television mainoksissa kyse. Joskus yritän tehdä samaa Suomen television mainoksia nähdessäni, ja joskus onnistun mutta useimmiten en.

Epäonnistuminenhan kuitenkin on aivan sympaattista. Ovathan monet rakastetuimmista piirros- tai sarjakuvahahmoistakin eräänlaisia epäonnistujia eli kansanomaisemmin luusereita.

Vaikka niinhän se tietysti menee, että piirros- tai sarjakuvahahmojen rakastettuna pitäminen on rakastettuna pitäjän silmässä vai mikä se nyt on se ihmisen osanen jota piirros- tai sarjakuvahahmojen rakastettuna pitämiseen käytetään.

Ovi, portaat, toinen ovi, lattia. Minä istun usein lattialla. Istun lattialla, vaikka tuoli olisi tarjolla. Istun lattialla, vaikka paikka olisi vieras. Istun lattialla, koska voin. Eilisiltana istuin lattialla paikassa, joka sisälsi erilaisia soittimia, tuoleja, sohvan, sängyn ja vastapestyltä tuoksuneen maton. En tiedä, miksi maton tuoksu – tuoksu, ei haju – lopulta tuli todettua. Ehkä siksi, että kun istuu lattialla, matto on helposti lähellä nenää. Ei tarvitse erikseen kumartua yhtä paljon kuin muuten tarvitsisi. Kukapa meistä ei joskus ensimmäistä kertaa tietyssä asunnossa ollessaan haistelisi mattoja.

Sillä lattialla minä siis istuin. Istuin lattialla niin, että tosi tyhmä olisi saattanut luulla lattiaa koskettavien ruumiinosieni olleen liimalla tai muulla kiinnitteellä valellut. Vähän viisaampi olisi ymmärtänyt heti, että ei tässä mistään liimankaltaisesta ole kyse, pelkästä painovoimasta vain.

Painovoiman vuoksi käy aina muun muassa niin, että vähän putoaa. Putoaa vaikkei haluaisi. Harvoin putoaa kylläkään lattian läpi, ellei lattia ole esimerkiksi jonkintyyppisen syöpymisen vuoksi heikentynyt. Tämä lattia oli vahva. Olisin voinut hyppiä sillä, ellei istuminen tai makaaminen olisi kiinnostanut niin paljon kuin se kiinnosti. Lisäksi hyppiminen on aina riski. Vaikka lattia kestäisikin, hyppijään voi sattua.

Lopulta jätin lattian rauhaan ja kävelin ovesta ulos. Kävelin puistoon. Sitten käännyin ympäri, kulutin kaksi tuntia, palasin takaisin puistoon kävelläkseni sen läpi, astuin junaan, ärsyynnyin kutakuinkin kaikista ihmisistä, kävelin harppoen miltei kolme kilometriä kohti koillista, havaitsin auringon nousseen, ja kaikki oli väärin.

Nukahdin. Heräsin. Kaikki oli edelleen väärin.

Lopulta tein päätöksen, joiden seurauksena kokoelma erilaisia liikennevälineitä kuljettaa minua parhaillaan noin 330 kilometrin päähän. Kaikki on vähemmän väärin.

Junan kyljessä luki express. Tuntui siltä, että tämä juna voi kohta mennä lujaa. Niin se kai menikin. Luin junan sisällä kahta eri ilmaisjakelusanomalehteä niin, että sormet mustuivat painomusteesta. Ilmaisjakelusanomalehtiä on vaikeaa lukea muilla tavoin.

Aivan samalla tavoin on vaikeaa katsoa merta silmälasit päässä ilman että silmälasien linssit muuttuvat vähemmän läpikuultaviksi, mikäli mereltä tuulee niin kovaa, että linsseihin lentää jotain suolaa. Olin seissyt meren ääressä eilen varttitunnin, minkä jälkeen kävelin merenrantakaupungissa ja mietin hetken, onko sää todella näinkin harmaa. Ei sää ollut. Menin vessaan. Pesin linssit.

Sää oli vain vähän harmaa ja pää säätä vähemmän. Mutta jos katsoo merta, sään harmaus ei haittaa. Oikeastaan sään harmaus kuuluu asiaan. Viikko sitten katsoin toista merta, huomattavasti etelämpänä sijaitsevaa, mutta ympärillä oli liikaa ihmisiä, ja lämpöasteita oli liian monia, ja taivas oli ihan liian kirkas. Meri tuntuu paremmalta, kun se on vähän uhkaava, tai kun se on vähän harmaa. Meri tuntuu paremmalta kuin joki.

Pidän kyllä vedestä elementtinä. Ehkä juuri siksi juuri minä juuri tiskaan mieluusti. En ole kuitenkaan koskaan tiskannut merivedellä. Se on hyvä, koska suola voi raapia astiat rikki. Myös hiekkaa – hiekkahan on rakenteensa puolesta vähän kuin suolaa sillä erotuksella, ettei hiekka sula suuhun kuin sokeri – voi käyttää pesemiseen, mutta ei mieluiten astioiden vaan käsien tai farkkujen. Hyi helvetti, miltä muuten kuulostaa semmoinen tilanne, jossa naapurin tyttö hinkkaa hiekkalaatikkohiekkaa metallisen kattilan pohjaa vasten. Se kuulosti kamalalta, kun olin seitsemän, ja se kuulostaisi kamalalta, kun olen kaksikymmentäyhdeksän. Nykyisellä naapurin tytöllä ei ole hiekkalaatikkoa käytössään. Sen sijaan sillä on käytössään luhtikäytävä, jota pitkin se toisinaan juoksee ja huutaa mennessään.

Huutaminen on vapauttavaa. Joskus on pakko huutaa. Esimerkiksi paniikissa voi olla pakko huutaa. Nyt ei ole paniikki, eikä nyt ole pakko huutaa. On pakko pakata, koska aamulla on aikainen herätys.

Silti tuntuu joltain. Viimeisten usean kuukauden aikana se, että puhelin päästää äänen, ei ole tuntunut yhtään sellaiselta kuin tänään.

Uusi vuosi alkoi, ja sitten seisoin Pasilan rautatieasemalla. Olin astumassa junaan, ja koko ajan pitää astua junaan. Taivas näytti samalta kuin viimeiset kaksi viikkoa, ja koko ajan taivaan pitää näyttää samalta. Joku oli hiekoittanut laiturit vaikka jäätä tai lunta ei ole missään, ja koko ajan pitää hiekoittaa. Jos maisema ei täyty sorateistä, maisema täyttyy soralla päällystetyistä ei-sorateistä, ja koko ajan niitä pitää katsoa.

Sitten tuli mieleen sulkea verhot ja ovi, ja sitten suljin verhot ja oven, ja niin istun tässä mitäänsanomaton yölampun valossa enkä näe sälekaihtimia pidemmälle. Minua harmittaa, että sälekaihdinten katsominen ei sittenkään tee asioista parempia.

Sellaisia päiviä vain tulee, päiviä, joina pelkästään odottaa, ja sitten katsoo aiemmin sulkemiaan sälekaihtimia uudestaan ja odottaa vähän lisää. Mitään ei tapahdu. Puhelin ei päästä ääniä. Se on puhelinten ominaisuus, jos niihin ei kukaan soita. Ehkä kaipaan elämääni enemmän puhelimien ääniä ja enemmän ääniä. Ehkä ylipäätään kaipaan. Miksi aina pitää kaivata? Miksi alahuuli väpisee? Missä kohtaa oli se risteys, josta olisi ilmeisesti pitänyt kääntyä johonkin toiseen suuntaan?

Ainahan voi tietysti antaa ajan kulua ja ajatella, että kun aikaa kuluu, olo paranee. Ehkä niin on jo käynytkin. Edellinen kappaleenvaihto kesti tunteja, eikä minun tarvitse enää alituisesti niistää.

%d bloggers like this: