Olen olemassa

Toisinaan olen miettinyt tätä blogia. Sitä, että tässä tämä yhä on, olemassa, vaikken ole kirjoittanut tänne vähän alle puoleentoista kuukauteen. Olisi minulla kai ollut sanottavaa, tai olisi minulla voinut olla, mutta en ole jotenkin nyt osannut. Kun kirjoitin tätä blogia viimeksi, oli helmikuu. Nyt ei ole helmikuu. On huhtikuu. Niissä kuukausissa on kovin erilainen pohjavire. Helmikuussa on monesti harmaata. Huhtikuussakin voi olla, mutta huhtikuussa on myös paljon sellaista, joka ei ole harmaata. Kutsun sitä tässä epäharmaaksi.

Helmikuun loppumisen jälkeen olen soittanut erilaisissa paikoissa, kuunnellut musiikkia erilaisissa paikoissa, ollut erilaisissa seurueissa, pitänyt ihmisistä, pitänyt ihmisyydestä, oikeastaan pitänyt elämästä kaikkineen, nähnyt enenevässä määrin värejä, pitänyt siitä tosiasiasta, että aurinko on paistanut parvekkeen ovessa sijaitsevan ikkunan läpi suoraan lattiaan ja seinään heti kun sälekaihtimen on saanut auki. Tässä eräänä aurinkoisena iltapäivänä kutakuinkin eilen satuin pohdiskelemaan, että tuohon samaan kohtaan aurinko taisi paistaa tasan vuotta aikaisemmin ja täsmälleen samasta kulmasta ja jotensakin samalla voimakkuudellakin vielä. Mutta vuosi sitten oli paljon lämpimämpää, niinkin paljon, että tuon parvekkeen oven saattoi pitää auki, ja sitten siinä parvekkeen ja tämän sisätilan välisen kynnyksen tietämillä saattoi juoda kahvia, ja aurinko osui tukkaan, ja voi kuinka sellaisesta voikin sitten pitää. Silloin tuntui, että kaikki oli kovin huoletonta, kuten olikin, mikä tietysti oli äärimmäisen hyvä asia. Hämmentäväkin.

Yllä näemmä ihan luontevasti puhuin vuodentakaisista. Ja taas meni yksi sellainen, vuosi. Se tuntuu välillä ihan vähän haikealta. Vaikka onhan tämäkin aika ihan hyvää, sellaista, että ikään kuin olisi jonkin kynnyksellä, mutta ei yhtään tiedä, minkä. Joinain iltoina minusta tuntuu vähän siltä, että ihan kohta jotain tapahtuu, vaikkei tapahtuisikaan. Joinain iltoina minusta tuntuu vähän siltä, että kaikki jää jotenkin roikkumaan ilmaan. Kaikki jäävät jotenkin roikkumaan ilmaan.

Eikä minulla oikeastaan mitään asiaa ollut. Kunhan tässä vähän väkinäisesti koetin ilmoittaa, että blogi on yhä olemassa, vaikka on ollut aika vahvoja perusteita tulkita muunlaisesti. Blokki on ollut olemassa.

“Olenhan minä itsekin vähän erikoinen! Ainakin toisinaan. Tänään sählyssä, maila meni paskaksi.” -10.4.2003

Pieniä asioita

Viime päivinä on ollut ihan sopivan keskinkertaista. Paitsi tänään päivällä ei ollut ihan sopivan keskinkertaista vaan jotenkin huonommin, koska ikkunani läpi näin lumisateen. Pidän lumisateesta joulukuun lopussa. En pidä lumisateesta helmikuun lopussa. Helmikuun lopussa pidän keväästä. Haluaisin, että kevät olisi juuri nyt, haluaisin mennä jokseenkin kauas, haluaisin nähdä jonkinlaisia värejä enkä tuota ulkotilan harmaata, vaikka sitten väkisin, jos mikään muu ei auta, haluaisin, että kevät tulisi väkisin.

Sittemmin tänään istuin tietokoneen, en tosin juuri tämän tietokoneen vaan eräänlaisen yhteiskäytössä olevan tietokoneen, ääressä. Monitoreja siinä oli kaksi: pysty ja vaaka. Pystymonitorissa pidin enimmäkseen työtäni koskevia asioita, vaakamonitorissa muita – käytäntö, joka ei ole aukoton mutta joka pääsääntöisesti on olemassa. Vaakanäytöllä pidin avoinna erästäkin selainta, jonka välilehdillä käytin sujuvasti muun muassa sosiaalista mediaa, kuten sosiaalista mediaa nyt käytetään. Jokin aiheutti jonkinlaisia reaktioita, kuten nyt joskus vain käy. Ainahan voi tulla eteen asioita, jotka järjenvastaisesti lävähtävät päähän, eikä siinä nyt ole mitään vakavaa vaan pikemminkin normaalia ja jonkun muunkin joskus kokemaa. Silloin pitää rauhoittua – toimenpide, jossa voi näemmä kehittyä ainakin vähän. Silloin pitää ajatella sitä teepakettia, jonka oli unohtanut kotiin, vaikka juuri ne teepussit olisivat ainoita kuumassa vedessä lillutettavia asioita, joita sillä hetkellä haluaisi kuumassa vedessä lilluttaa, ja yrittää laskea esimerkiksi kymmeneen tai vaihtoehtoisesti johonkin kymmentä suurempaan alkulukuun. En kyllä tiedä, miksi juuri alkulukuun tai miksi juuri kymmentä suurempaan. Varmaan siksi, että sattui nyt tulemaan mieleen.

Teessä on muuten jotain rauhoittavaa. Jopa ajatuksessa teestä on jotain rauhoittavaa. Kahvissa sen sijaan ei ole mitään rauhoittavaa, mutta sitä juon paljon enemmän.

Monenlaisten hetkien, lukuisten tiimalasisymboleiden, jokseenkin mitäänsanomattoman koirien verenkiertoa koskevan jutun kirjoittamisen tai pikemminkin kääntämisen ja tiivistämisen, kenkien jalkaanlaiton, takin pukemisen ja erään lasiseinäisen hissin käyttämisen jälkeen kävelin eteläiseen kaupunginosaan, jossa pelasin konsolijalkapallopeliä siten, että istuin sohvalla ja pidin konsolia kädessäni. Ei kun siis ohjainta. Konsoli ei ole ohjain, tosiasia, joka kaltaiseltani kielenkäyttäjältä helposti unohtuu. Ohjaimenkäyttöä ennen olin syönyt vähän pitsaa, enkä tässä voi mitenkään olla kertomatta, kuinka paljon minun tekisikin tällä kertaa mieli kirjoittaa, että pizza. Niin, kuinka paljon? En näemmä siltikään kertonut.

Kävelin läpi lumisen tai loskaisen mutta yhtä kaikki öisen kantakaupungin. Ohitin jalkapallokentän, jonka hiekkapinnoitteella pelasin kesällä kerran ja onnistuin ehkä tekemään maalin. Ohitin eräänlaisen yökerhon, jossa kävin loppusyksystä kerran ja keskitalvesta kerran, enkä kummallakaan kerralla pitänyt paikkaa mielekkäänä, vaikka tilaisuuksissa sinänsä ei ollut suurta vikaa. Melkein ohitin yhden juhlatilan, jossa eräänä marraskuisena iltana eksyin seurueiden väleihin, vieraannuin hahmottomasti ja tunsin itseni jokseenkin pieneksi. Ohitin torin, jonka laidalla soitin yhtäjaksoisesti kaksi tuntia kitaraa viime syyskuussa, yli viisi kuukautta – yli viisi kuukautta! – sitten. Astuin sisään ovesta, josta olen astunut sisään aivan valtavan lukuisia kertoja, niin lukuisia, että niistä kerroista muistaa oikeastaan vain oleellisimmat. Harpoin portaat. Tulin sisään. Eikä täällä ole mikään muuttunut sitten viime käynnin. Kylpyhuoneen lattialämmitys oli unohtunut päälle, lähtöä ennen en ollut ehtinyt siivota, asunnon ovella tervehti jonkinlainen kovaa vauhtia vanhentumista kohti etenevien appelsiinien haju, vaikkeivät ne appelsiinit enää edes olleet täällä. Mietin, että se levy, jota juuri olin matkalla tänne kuunnellut, oli osoittautunut suurista odotuksista huolimatta pettymykseksi, tai ehkä sittenkin suurten odotusten vuoksi. Pessimistihän ei pety. Oikeasti en enää edes ajatellut sitä pettymyksellistä levyä vaan ajattelin muuta, mutta ajatuksessa oli jotenkin samankaltainen sävy.

Minua ei syystä tai toisesta huvita nukkua, enkä oikeastaan tiedä, miksei huvittaisi. Katson tulostinta ja sitten vähän digitaalipianoni päällä vinosti lepäävää mainoslyijykynää. Molempien päällä lienee harmillinen tai melkein harmillinen kerros pölyä.

Alentuvaa suhtautumista ja sellaista

Tuli tässä aivan satunnaisesti mieleen, tai ei nyt aivan satunnaisesti, tai ei oikeastaan välttämättä edes mieleen, että onpa hämmentävää, että on olemassa sellainen sana kuin ‘alentuva’. Tähän päivään asti olen käsittänyt sanan jotenkin kovinkin väärin, kaiketi. Minun korvaani alentuminen on nöyrtymistä, vähän kuin tilanne, jossa koira menee selälleen maahan toisen koiran kanssa leikkiessään, tai vaihtoehtoisesti tilanne, jossa ihminen menee selälleen… ei sittenkään mitään.

Sitä en sen sijaan ole ymmärtänyt, että alentuvalla suhtautumisella voitaisiin tarkoittaa jotakuinkin ylimielistä suhtautumista – minusta kun alentuva kuulostaa nimenomaan siltä, että puhuja tai toimija ikään kuin luovuttaisi ja antautuu, toteaa omatoimisesti olevansa toista huonompi. Mutta että kyse olisikin siitä, että alentuva ihminen alentaa itsensä toisen ihmisen tasolle, kun se toinen ihminen on niin tyhmä, ettei se oikein ymmärrä, jos jää sinne korkealle. Tällaista merkitystä sanalle tarjoaa internetlähde poikineen.

Minä olen aina ajatellut, että se sana olisi ‘alentava’, mutta se on eri sana ja siitä puuttuu myötämielinen suopeus. Myötämielinen suopeus ei ole aina pahasta.

Ihan kuin tämä kirjoitus ei alkaisi alusta

Tällä kertaa en varsinaisesti tuntenut ympärillä olleita ihmisiä, paitsi sen yhden, joka oli kertonut jättäneensä silmälasinsa narikkaan. Minun silmälasini eivät olleet narikassa. Minäkään en ollut narikassa, paitsi ihan lyhyesti silloin, kun astuin ovesta sisään ja silloin kun ulos.

Ennen ovesta sisään astumista aika lailla takanani seisoi kulttuuriministeri. Minut ja hänet erotti vain yksi tuntematon tyttökaksikko, joka tarjosi kulttuuriministerille kynsilakkasäilyttimen näköisestä pikkupullosta jotain latvialaista sanoilla “otak’sä”. Tai “otat’sä”. Itse sanoisin “otak’sä”, ja olenpa muuten todennut, että niin sanoessani kuulun kaiketi vähemmistöön. Lukioikäisenä kiinnitin asiaan paljon huomiota.

Ovesta ulos astumisen jälkeen yllätyin, niin kuin nyt yllätytään, kun maahan on sisällä olemisen aikana ehtinyt sataa kovasti lunta. Ja yhä satoi. Pidin näystä. Pidin kadun päällä roikkuvan keltaisen valaisimen päästämästä valosta, tai no, sellaisesta pidän kyllä aina, mutta ympäristön lumellisuus teki valosta parempaa.

Ympäristön lumellisuus ei haittaa minua.

Tapahtuu kai jokin siirtymä

Seinät ovat lasia, katot ja pylväät metallia ja taivas melko sininen. Olen ollut Suomen ulkopuolella nyt kutakuinkin viisitoista ja puoli vuorokautta, tai jotain sen kaltaista, eikä aika nyt ihan rajattoman pitkä ole, mutta melko pitkä kuitenkin siihen nähden, että noin keskimäärin kuitenkin sijaitsen melkein aina Suomessa. Joskus on arvatenkin hyvä sijaita muualla.

Joskus pidän paljon siitä tunteesta, kun nousee pyörän selkään ja ajaa vain, ja helpoiten sellainen tunne syntyy muualla sijaitsemisen yhteydessä. Toissa päivänä, sitä edellisenä päivänä ja eilen nousin pyörän selkään ja ajoin vain. Menin vuosien takaa tuttuihin paikkoihin ja vähän myös uusiin paikkoihin ja kaikki tuntui hetken verran selittämättömän merkitykselliseltä. Katsoin muun muassa kahta ikkunaa. Niiden takana luulin aikoinaan juoneeni kahvia vaikka join vain kahvinmakeutusaineella maustettua vettä (pystyn nielemään melkein kaiken). Niiden takana katsoin suurehkossa ja osin tuntemattomassa ihmisryhmässä jalkapalloa pienestä televisiosta jonka olin ostanut yhdestä melko pitkän metromatkan päässä sijaitsevasta elektroniikkakaupasta. Niiden takana oli sänky ikkunan vieressä, ja elokuun lopulla sänkyyn paistoi aurinko niin voimallisesti, että heräsin kunakin aamuna yhdeksään mennessä. Niiden takana täytin elämäni ensimmäistä kertaa voileipiä majoneesilla. Niiden takana näin neljä hiirtä. Nyt kahden ikkunan ulkopuolisella ikkunalaudalla näkyi tyhjä paikallisesta ruokakaupasta ostettu kaupan omaa merkkiä edustava jäätelöpakkaus. Sälekaihtinten taakse en nähnyt.

Kahden ikkunan läheltä joku oli päättänyt siirtää pois kokonaisen kahvilarakennuksen, kokonaisen asuntolaivan, kokonaisen kalaravintolalaivan ja kokonaisen ränsistyneen teollisuusalueenpalasen. Ehkä asiat ovat nyt monella tapaa toisin.

Seinät ovat yhä lasia, katot ja pylväät yhä metallia ja taivas yhä melko sininen. Seuraavien tuntien aikana menen yläviistoon, alaviistoon, yläviistoon ja alaviistoon ja vielä jonkin verran horisontaalisesti. Tapahtuu kai jokin siirtymä.

Itsenäisyyspäivä ulkomailla, osa kaksi

Joskus nukkuminen on vaikeaa, tai ainakin viime yönä oli, päädyinhän valvomaan paikallista aikaa puoli viiteen aamulla, vaikka huoneesta oli kyllä sammutettu valot jo puoli viiteen nähden hyvissä ajoin, tarkkaan ottaen puoli kahdelta. Yritin aluksi tietysti nukkua, minuahan väsytti, mutta uni ei noin vain tullut. Pian kello olikin kolme. Asensin puhelimeeni taskulampun ja kirjoitin sen valossa irtosanoja vahakantiseen vihkooni, eikä niillä sanoillakaan kai mitään sen erityisempää merkitystä ollut, ne ovat vain sanoja paikassa, josta kukaan muu ei niitä koskaan lue, olettaisin, ja sitten kuuntelin puhelimestani musiikkia, ja yritin parhaani mukaan rauhoittua. En rauhoittunut. Seurasi entistä pahempi levottomuus, sitten jonkinlainen hetkeen liittynyt epätoivo, sellainen vähän turhan iloton ja harmaa tunne, mitä en suosittele kellekään.

Aamulla heräsin, vajaan kolmen tunnin unen jälkeen, eikä olo ollut järin suuresti muuttunut. Seuraavina hetkinä kävelin ovesta ulos, kävelin metroaseman hissiin, olin ison ihmismäärän keskellä, hetkittäin videokuvattavana, hetkittäin niin, että joku muu varmasti kiinnitti minuun jossain määrin huomiota, vaikka noin lähtökohtaisesti olenkin kasvoton. Aivan kuten ihmiset ovat kasvottomia sinänsä jättiäismäisten kaupunkien joukkoliikennevälineissä. Etenkin niissä, jotka ovat ääriään myöten täysiä ja joiden seinä ja katto yhtyvät tavalla, joka vie isolta osalta sisälläolijoita mahdollisuuden pitää päitään pystyssä.

Joukkoliikennevälineiden jälkeen menin juomaan kahvia sinänsä mukavaan paikkaan, ja kirjoitin taas irtosanoja vahakantiseen vihkooni, eikä niillä kai taaskaan ollut sen suurempaa merkitystä. Kaiken sen jälkeen minulla oli hetken verran, kuulaahkossa aamupäivän ilmassa kävellessäni, olo, ettei asioissa kaiketi ole suurempaa vikaa. Sitten palasin tänne, missä varemmin heräsin, enkä osannut muuta kuin purkautua keskenäni, mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan, mutta silmiä siinä alkoi kirvellä vähän enemmän ja taskunenäliinoja kului noin kaksi ja puoli kappaletta.

Eikä tämä ole sellainen tunne, jollaisia olen tottunut kokemaan matkoillani, missään, koskaan. Tämä on erilainen tunne. Tunne, jollaisia olen kokenut esimerkiksi kotona. Mutta nyt niin vain kävi, ja ehkä minä vain olen nukkunut liian vähän, ja ehkä minun tarvitsisi vain nukkua vähän uudestaan ja sen jälkeen avata silmät vähän paremmin, niin, että ymmärtäisin vihdoinkin olevani yhdessä maailman parhaista kaupungeista ja että se on tässä hetkessä riittävää. Että on vaikka mitä mahdollisuuksia ihan tuossa oven takana, että melkein minne tahansa voi mennä ja melkein mitä tahansa tehdä.

Ehkei tässä olossa silti ole niinkään kaupungeista kyse. Mutta tämän kaupungin avulla voisin sysätä vallitsevan oloni jonnekin syrjemmäksi. Ensin pitäisi vain hengittää vähän.

Oravista, ehkä ihmisistäkin, ehkä muustakin

Olin tänään puistossa. Oli aika kylmä. Vastaan käveli ihmisiä ja oravia. Ihmiset eivät puhuneet minulle. Eivät oravatkaan, mutta jos oravat osaisivat puhua, nyt jos koskaan ne varmasti olisivat puhuneet. Toisin kuin vastaan tulleet ihmiset, monet vastaan tulleista oravista pysähtyivät edessäni ja jäivät jonkinlaiseen odotusasentoon, mikä tietysti oli jännittävää.

Katsoin niistä pysähtyneistä oravista jokaista. Tuntui hetken kummalliselta. Ajanjakso oli sikäli lyhyt, etten ehtinyt lainkaan turtua.

Kävelin jonkinnäköisen lammen rantaan. Istuuduin penkille ja aloin lukea kirjaa. (Toimi, jollaisen olen tainnut suorittaa viime aikoina aika useasti. Jokin muutos minussa on arvatenkin tapahtunut, tai ehkä ainakin jonkinlainen havahtuminen siihen, että kun niitä kirjoja kerran on olemassa, niin kai niitä voisi lukeakin, kun toimi ei kuitenkaan tunnu kovin vastenmieliseltä.) Penkki oli normaali, kunnes penkin selkänojan päälle kipitti orava, jonka silmissä oli katse, jonka ihminen helposti tulkitsisi anovaksi, tai minä ainakin tulkitsin. Olin juuri hetkeä aiemmin rapistellut purukumipussiani, josta rapistelun keskivaiheilla olin nostanut suuhuni kaksi tyynyllistä purukumia. Purukumit ja orava eivät liittyneet toisiinsa. Oravan katse sai kuitenkin aikaan sellaisen reaktion, että penkiltä oli noustava ja alettava siirtyä kohti jonkinlaista toista paikkaa. No. Nousin penkiltä, ja pian siltä nousi myös orava, ja istuuduin penkille uudestaan.

Lopulta nousin ja kävelin vailla minkäänlaista päämäärää joillain kaduilla, joista osa kai oli aika tunnettujakin. Katujen varsilla oli esimerkiksi vaatekauppoja. Ajattelin suhdettani vaatekauppoihin viisitoista sekuntia tai ihan vähän enemmän. Kävelin nopeasti, minä pidän nopeasti kävelemisestä, ja katsoin ympärilleni vähän. Sitten menin kävelytunneliin, joka johti liikennevälinetunneliin. Tunnelissa tunsin jalkojani vasten miellyttävän lämpimän mutta varmasti aika teollisen ilman jonkinlaisen tuulahduksen.

Istuin liikennevälineeseen, joka oli miellyttävän tyhjä. Astuin liikennevälineestä ja kävelin vähän lisää. Menin kauppaan. Ostin luumuja.

Neljä virkettä

Välimeren rannassa sijaitsee kaupunki, jossa vielä varhain toissa päivänä en ollut käynyt, mutta nyt olen, ja se kaupunki on osoittautunut kaikkine korkeuseroineen, kaupunkipyörineen, kahviloineen, kahvilavoileipineen ja -ciabattoineen, kivi- ja asfalttipäällysteisine katuineen, sinänsä ystävällisine ihmisineen, joskus kummallisenmuotoisine katuvalaisimineen tai rakennuksineen, joskus naamasaippuanhajuisine aukioineen, joskus pakokaasunhajuisine katuineen ja muine seikkoineen ihan mukavaksi.

Juuri nyt vieressäni on lamppu, ja vielä lähempänä vieressäni on olutpullo, joka sisältää espanjalaista olutta, jota joku on joskus moittinut ikävän makuiseksi, mutta minä en varsinaisesti ole olutsnobi, joten minusta sisältö ei varsinaisesti maistu ikävältä, ja kyllä kai voin vielä itsestäni paljastaa senkin, että olen juonut Belgiassa halpaa olutta, Hollannissa halpaa olutta, Suomessa halpaa olutta (jos se nyt koskaan on varsinaisesti Suomessa halpaa) ja varmasti jossain muuallakin halpaa olutta, ja tehtäköön selväksi, että halpa olut viittaa tässä halvimpaan mahdolliseen, siihen, jota myydään kaupan omin logoin koristellussa tai muutoin epämääräisessä säilyttimessä ja joka totta puhuen jonkun mielestä on varmasti epämiellyttävän makuista, mutta en ole olutsnobi, kuten jo aiemmin taisinkin mainita, ja mitä todennäköisimmin se huonona pidetty halpa olut on muiden oluiden tapaan jossain pantu ja joissain tapauksissa jopa ihan samaa tavaraa kuin mitä saisi hieman paremmin tuotteistetussa ja markkinoidussa säilyttimessä, jossa on kivempia värejäkin.

Tänään minä kävelin useampia katuja pitkin, tai ainakin kävelin useampia askeleenmittoja, ja lisäksi erän portaita, joista osan muistan täsmällisemmin ja osan vähemmän täsmällisesti, ja portaathan tietysti viittaavat siihen, että olen joko siirtynyt pystysuunnassa etäämmäksi merenpinnasta tai lähemmäs merenpintaa, mikä tietysti riippuu siitä, kumpaan suuntaan portaita kävelee, ja jos nyt merenpintaa ja etäisyyttä tarkemmin alkaa pohdiskella, etäisyys muuttuu myös jokaisen istuutumisen, kyykistymisen, polvistumisen ja seisomaannousun myötä, ja näitäkin kaikkia juttuja on tänään tapahtunut, paitsi että polvistunut en kyllä ole, vaikka ihan hyvin olisin voinut.

Minulla on nälkä.

Kaupallinen sijainti

Kaupungin kokoon suhteutettuna aikamoisen kokoiseen parkkihalliin ajoin tänään autolla. Voiko tosin puhua hallista, jos katto on kumminkin niin matalalla, että mittaiseni ihminen yltää kevyesti kattoon, kunhan ihan vähän hyppää ja pitää kättä pystyssä? Voiko puhua hallista, jos kuitenkin tämä nimenomainen äsken halliksi nimeämäni tila on rakennelman sisällä, rakennelman alimmassa kerroksessa? Varmasti voi.

Rakennelman alimmasta kerroksesta siirryin liukuportaisiin, tai oikeastaan liukuhihnalle, joka johdatti yläviistoon. Se on portaiden sijaan hihna varmasti siksi, että on mahdollista kuljettaa tavaraa vaivattomasti ostoskärryin. Ostoskärryt? Niinpä. Sijaintini oli kaupallinen, kuten otsikkoni kertoo. Hihnan yläpäässä minun oli pakko astella jättikauppaan vähän kiertoteitä, kun jokin hämmensi. En muistanut, että hihnan yläpäässä kaikki olisi niin suurta.

Ja sitten se tapahtui: jättikauppaan astuminen. Pohdiskelin, että muistan kaupallisesta sijainnista elävästi kaksi hetkeä.

Vuoden 2002 tammikuussa käytin sijainnissa elämäni ensimmäistä kertaa erästäkin valuuttaa ostaessani ehkä limsaa ja ehkä suklaapatukan, koska oli hyppytunti, tai sitten ei ollut. Vuoden 2003 heinäkuussa ostin sijainnista Liekin levyn Korppi, koska Liekin yksi kappale oli kovasti soinut radiossa.

Sittemmin tuhrin levynkansia kolajuomalla, mutta huomasin vahingon vasta myöhemmin, silloin, kun muovi jo oli tahmeaa. Minä en pidä tahmeasta muovista sanottavammin. Oikeastaan en pidä tahmeasta muovista ollenkaan. On vaikea keksiä tilanteita, joissa pitäisin. Paitsi silloin ehkä pitäisin, jos olisin valellut muovia liimalla ja olisi välttämätön tarve kiinnittää muoviin esimerkiksi lisää muovia tai muuta materiaalia.

Vuoden 2001 syksynä ostin – ja huomaan, että tämähän on jo kolmas sijaintiin liittyvä hetki – kaupallisesta sijainnista vähän liian ison ja huonosti istuvan villakangastakin, mikä on tietysti tahdikasta, mutta minä halusin silloin villakangastakin, enkä nyt tarkkaan tiedä miksi, ja sen piti tietysti olla musta. Takin helma oli sikäli pitkä, että kun ajoi pyörällä, satulalta nousemisen yhteydessä sattui joskus ylläreitä eli yllätyksiä, koska takin helma jäi jotenkin jumiin satulan alle tai päälle tai johonkin siihen, mutta kun sen jumiinjäännin logiikan yrityksen ja erehdyksen (tai siis pelkän yrityksen tai pelkän erehdyksen, en nyt muista) kautta oppi, asian kanssa saattoi elää. Saattoi sen kanssa elää kyllä muutenkin. Oikeastaan takin pitkä helma ja helman juuttuminen satulaan ei häirinnyt elämääni millään lailla. Eli ei sittenkään mitään.

Seuraavaksi voitelen leipää.

Sipulia, mustana

Kun minä kävelin eilisiltana ennen puoltayötä takaisin sisään asuntooni, ovella tervehti tuoksu tai haju, koska olin aiemmin vuorokauden aikana paistanut vähän pilkottua sipulia paistinpannullani mustaksi. Jos se olisi ollut tarkoituksellista, se olisi ollut järjetöntä. Järjetöntä se kyllä oli epätarkoituksellisuudessaankin.

Kerran minä keitin perunoita, mutta koska olin malttamaton, aloin syödä niitä jo siinä vaiheessa, kun ne olivat vähän raakoja. Tästä viisastuneena ja joltakulta neuvoja saaneena olen päätynyt sellaiseen ajatteluketjuun, että jos ruoanlaittoon liittyvän malttamattomuuden kanssa on hankalaa, kannattaa samalla tehdä jotain muuta. Minähän tein, ja kävi ikävästi.

Seuranneena hetkenä nostin paistinpannun liedeltä ja kaadoin täysin mustat sipulinpalaset lavuaarinpohjalle odottamaan roska-astiaan siirtämistä. Mietin, että nyt tulee ruoasta sitten sipulitonta. Varta vasten olin tosiaan pilkkonut yhden, vieläpä aika menestyksekkäästi tällä kertaa, mutta menestys päättyi siihen, paitsi että sikäli ei päättynyt, että ruoasta tuli kyllä lopulta ihan kelvollista. Jos nyt kelvollinen on riittävää.

Asunnossa on vähän viileää, minkä seurauksena on vähän viileä itsellänikin olla. Ja kupissa olevan kahvin pinta väreilee näiden näppäinten lyömisen tahdissa, koska sekä tietokone että kahvikuppi ovat tällä samalla pöydällä. Tuon kahvin pintaan minä nyt yritän keskittää kaikki ajatukseni. Jos se vaikka auttaisi tänä nimenomaisena hetkenä.